maanantai 15. kesäkuuta 2015

Seikkailut jatkuu!

Päätinpäs sitten, että jatkan tänne kirjoittamista. En ole suinkaan lähdössä mihinkään maailmanvalloitusmatkalle, vaan ajattelin kertoilla ihan tavallisista metsäretkistä kotoisessa Suomessa.


Ensimmäisen retken kohteena oli itselle jo niin tutuksi käynyt Nuuksio. Nippelitietona mainittakoon, että Nuuksio on 53km2 kokoinen kansallispuisto Espoossa. Käytännössä tuo tarkoittaa että sen kävelee laidasta laitaan päivässä-parissa, riippuen vaeltelijan vauhdista ja määrätietoisuudesta. Nuuksiossa on polkuja ristiin rastiin loputtomuuksiin asti. Osa niistä on ns. valtaväyliä, joita muun muassa turistit kovasti käyttävät. Itse en näistä osuuksista saa irti oikein mitään, joten alueen tuntiessa suuntaan pienemmille ja vähemmän kuljetuille poluille kartan kanssa.

Retkelle lähtö oli harvinaisen extempore päähänpisto. Katselin säätä ja totesin että nyt! Kamat rinkkaan ja metsään! Lähtö oli varsin sähäkkä ja rinkkaan tuli sullottua mitä äkkiseltään tuli ajatelleeksi yön-kahden reissulla tarpeelliseksi. Onneksi eräkurssilla tuli sen verran monesti rinkka pakattua että perusvarustus löytyi kuin itsestään. Ainoa mitä piti hetki miettiä oli muonitus. Ottaakko kattilasta pakasterasiaan valmista sapuskaa jonka sitten vain lämmittää, vai mennäkkö pussiruualla. Päädyin pussiruokaan. Nam. Nopsaa Reittioppaasta bussilinjojen tarkistus ja menoksi. Mutta eihän se näin helppoa voi olla! VR:llä oli joku remppa käynnissä ja myöhästyin sen takia bussissa. Seuraavaa odoteltiinkin sitten puoli tuntia. Mutta eihän metsänkävijällä saa olla kiire! Ei metsässä mutta kun metsään pitäisi päästä jo!

Nousin bussista ja pääsin viimein askeltamaan omaa rauhaa kohti. Kävin kevättalvella erään epäonnisen lumikenkäreissun ja päätin nyt kulkea samalla seudulla, joten alkupätkä oli varsin tuttu. Alkumatkasta tuli otettua askelia vähän turhankin nopsaan, kun halusin jättää tien tomun ja metelin äkkiä taakseni, mutta kohta jo huomasin hiljaa hyräileväni ja askeleen jo rauhoittuneen. 




Istahdin hetkeksi auringon lämmittämälle kalliolle ihailemaan maisemaa ja imemään luontoa sisuksiini. Tuntui hyvältä. Kauaa ei kuitenkaan voinut pällistellä, sillä halusin erään tietyn järven rantaan yöksi ja matkaa oli vielä.


Pitkospuut auttavat märemmillä osuuksilla.

Polku metsässä. Tuolla jossain näin jäniksenkin loikkivan.

Nuuksiossa kännykät toimivat ja yhteydet pelaavat, joten jos haluaa olla täysin rauhassa pitää tekniikka sammuttaa kokonaan. Minä en näin tehnyt ja se kostautui: puhelin isäni kanssa puhelimessa ja tallustelin menemään. Minun piti kiertää eräs järvi lännestä, mutta puhelun loputtua huomasin olevani pitkästi idän puolella. Ei auttanut kuin palata ja marmattaa mielessään omaa hajamielisyyttään.


Joku oli jättänyt kasan.


Nuuksion maasto on hyvin vaihtelevaa, aina soista korkeisiin kallioihin.

Ilta-aurinko alkoi olla jo melko matalalla kun saavuin haluamalleni järvelle. Olin päättänyt haluavani nähdä auringonlaskun, joten suuntasin järven itäreunalle. Löysin nopeasti mukavan niemennokan johon asettua. Ruoka lämpiämään ja teltan pystytykseen. Päivä oli ollut yllättävän lämmin ja olin hikoillutkin, joten ajattelin että kävisin virkistävällä iltauinnilla sillä aikaa kun vesi kiehuu, mutta lopulta jänistin, enkä tehnyt muuta kuin kahlasin nilkkavesissä. Syötyäni ja hotellini rakennettua istuskelin nuotiopaikalla hetken mutta kesän ensimmäiset hyttyset olivat löytäneet hikisen kulkijan ja iskivät sellaisella armeijalla päälle että pakenin teltan sisuksiin vikisemään kohtaloani. Siinä sitten ihmettelin surinaa ja ininää ja koko auringonlaskukin jäi näkemättä. Lopulta metsä hiljeni, hämärä laskeutui, lentokoneet lopettivat ylilentonsa ja metsänkävijäkin nukahti.

Viiden tähden hotelli. Kaikki ne mukavuudet jotka olet itse jaksanut kantaa mukanasi.

Metsässä aamu alkaa varhain. Ensimmäisen kerran taisin vilkaista kelloa viiden aikaan. Äkkiä makuupussia enemmän silmille ja lisää unta. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen päätin luovuttaa ja nousta haistelemaan uutta aamua. Ilma oli loistava, mutta leiripaikkani valinta kostautui toistamiseen. Ei riittänyt etten nähnyt auringonlaskua, mutta en myöskään päässyt nauttimaan aamuauringon lämmittävistä säteistä, jotka nyt jäivät jonnekkin metsän puiden oksiin. Ihan rannassa oli kaistale johon paistoi, joten söin aamupalani seisaaltaan. Siinä mussuttaessani silmiini osui jokin iso tumma taivaalla. Juoksin hakemaan kiikareita mutta palatessani en enää onnistunut paikallistamaan lintua. Jatkoin mutustelua ja tähyilin taivaalle toivoen uutta havaintoa. Ehdin jo luovuttaa ja viedä kiikaritkin pois kunnes näin tumman hahmon uudestaan: "jokin iso haukka" on paras arvioni. Iso petolintu kuitenkin.



Leirin purku ja tassua toisen eteen. Tälle päivälle oli kaksi mahdollisuutta: joko jatkan pidemmän kautta ja olen toisenkin yön, tai sitten mutkittelen itseni bussipysäkille ja kotiin. Olin illalla teltassa makoillessa tutkinut karttaa ja miettinyt mahdollisia reittejä. Mitään en kuitenkaan ollut varsinaisesti päättänyt, vaan annoin jalkojen viedä.

Kaatunut puu loi kaarisillan kallion päälle.

Jo edellisenä päivänä olin onnistunut yllättämään pari oravaa ja sama näytti jatkuvan nytkin. Ilmeisesti kuljeskelin niin hiljaisesti ja rauhallisesti etteivät kurret omilta puuhiltaan huomanneet minua kuin vasta ollessani lähes kosketusetäisyydellä. Siitä ne sitten rääkäisyn saattelemana ampaisivat puun latvaa kohti ja jäivät korkeuksista tuijottelemaan että mikä siihen oikein tulikaan. Tapahtuma oli niin huvittava että muutamalta tupsukorvalta pyysin ihan ääneen anteeksi häiriötä, samalla naureskellen.

Siinä ajatuksissani kävellessä huomasin että olin jättänyt kääntymättä polunristeyksessä ja suuntani olevan bussipysäkkiä kohti. Otin vielä pari kertaa kartan tarkasteluun ja totesin tulleeni jo niin lähelle sivistystä että sama käydä kotona ja tulla toisella kertaa jatkamaan. Mutta loppumatkan päätin kuitenkin mutkitella erinäisiä pikkupolkuja, enkä suinkaan mennä suorinta reittiä. Matkalta löytyi mm. yllä oleva kaatunut "kaarisilta". 

Ovi maahisen kotiin.

Ensimmäiset ihmiset tulivat vastaan oltuani ihan Solvallan urheiluopiston nurkilla. Joukko nuoria käveli pururataa ja popitti musiikkia. Metsä oli virallisesti jäänyt taakseni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti