sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Mielenrauhaa

Kun naama alkaa näyttää tältä:

:(


...niin on yleensä hyvä lähtä istuksiin rantaan ja kuunteleen aaltoja. Tämä syksy on ollut varsin pimeä ja sateinen, joten niistä päivistä kun aurinko on näyttäytynyt, olen pyrkinyt nauttimaan ulkosalla. Useamman kerran olen löytänyt itseni Lauttasaaresta rantakalliolta istumasta. Vaahtomuovinen istuinalusta alle, jalat syliin ja viltti niiden päälle, niin ei kylmä haukkaa. Siinä sitten tuulessa ja auringonlaskussa elämää ihmetellen. Vaikka normaalistikin hengailen varsin itsekseni päivät, niin on yllättävää huomata kuinka vaikeaa on olla tekemättä yhtään mitään. Vain istua ja tuijottaa kaukaisuuteen. Mielessä käy miljoona ajatusta sekunnissa ja vartin kuluttua havahdut hetkeksi ihmettelemään mitä just tapahtu ja hetikohta sama sykli toistuu.

Lauttasaaren rantakallioilla.


Ainoa päivänvalon palvontaa häirinnyt asia on ollut varsin epämääräinen unirytmini, jonka myötä olen tuon tuostakin päässyt sängystä ylös vasta niin myöhään että olen kiireen kanssa ehtinyt juuri ja juuri näkemään auringonlaskun. Onneksi toisinaan kaverit aiheuttavat poikkeuksia tähän, ja valoa ehtii nähdä hieman kauemminkin. 

Rantametsää Vuosaaressa.

Jälleen eräällä reissulla saimme todeta kuinka poluilta ja tavanomaisilta reiteiltä poiketessa näkee ja kokee niin paljon enemmän. Löysimme hienoja kallioita, sodanaikaisia bunkkereita ja luonnonihmeitä:

Jää on muodostunut erikoisesti sienen lakille.

Ja löytyipä melko näyttävä paikka juopasta kupponen kuumaa. Puun alla oli ihan pöytä ja penkit.



Kun päivänvalo rajoittuu muutamaan tuntiin, on monesti jo hyvin pimeää kun palailee valonautintomatkaltaan. Myös pimeästä, valoilla täplitetystä kaupungista voi löytää hienoja katselukohteita, kun muistaa pitää ne silmät auki ja katsoa muuallekki ku omiin varpaisiinsa.

(epä)symmetriaa

perjantai 2. lokakuuta 2015

Aina vaan kaupungissa


...ja aina vaan riittää nähtävää! Tällä kertaa suunnistin kaverin kanssa Vanhankaupunginselän ympäristöön. Yhä vain Helsingissä. Ei täältäkään ihan äkkiä lopu nähtävä ja koettava. Sitä piti ihan ääneen hämmästellä kuinka "kymmenen kilometrin päässä keskustasta olet jo ihan keskellä luontoa". Vieläkin lähempää löytyy sitä luontoa, mutta siitä joskus toiste. Tämänkertainen reissumme lähti Herttoniemestä, suuntasi siitä lahden rantoja piirtäen pohjoiseen ja sen kautta lahden kiertäen länteen. Alla kuva, jos sitä joku osaa tulkita.

Kolmio on lähtöpaikka, tumma viiva reitti, ja neliö mistä hypättiin taas bussiin.

Koko reissulle tuli mittaa noin 10km, kelloa ei katsottu. Matkalla pysähdyttiin yhdelle jos toisellekkin lintutornille tai -lavalle, tai muuten vain kiivettiin rantakalliolle ihmettelemään syystuulta. Kovasti jäi harmittamaan, kun en hoksannut ottaa kiikareita mukaan. Muuttolintuja oli, paljon! En edes välitä kuinka väärin arvaan, kun väitän että yhdessäkin parvessa oli useampi sata kaakattajaa! Nyt, ilman kiikareita, niistä tuli nähneeksi lähinnä silhuetit. Paljon oli muitakin ulkoilijoita liikkeellä, ja ymmärtäähän sen. Ilma oli kesäisen lämmin ja aurinkoinen. Itse kuljin hihattomalla paidalla, kaikki muu oli liikaa. Lintubongareitakin oli, mikä ei sinänsä ole yllätys, tämä alue kun on yksi Helsingin suosituimpia bongauspaikkoja. Ja jos puut lämmittää muutakin kuin saunanpesää, niin Viikin arboretum on tutustumisen arvoinen paikka. Kartassa se on suunnilleen keskellä ylhäällä.

Yksi parhaimmista asioista retkeilyssä on luonnollisesti tauko, ja mitäpä olisi tauko ilman taukojuomaa - esimerkiksi kuumaa kaakaota! Vaikka oli lämmin päivä niin silti maistui.

Hörps!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Citymustikkaa

Kuten edellisessä arvelin niin tunneli/luola kipinöi kiinnostusta muissakin. Lähin sitten yhden kaverin kanssa ihmettelemään samoille seuduille. Toiveena oli löytää myös vähän marjaa, joten kannellinen litran jugurttipurkki sai luvan toimia marjaämpärinä. Tiedostin kyllä että ajankohta oli myöhäinen mustikalle ja liian varhainen puolukalle (jota en voi edes poimia, olenhan siunattu värisokeudella), mutta kukapa kieltää yrittämästä.

Tällä kertaa luolaa ei tarvinnut hakea, vaan siihen käveli suorilta. Jännä. Itsellehän siinä nyt ei niin ollut enää ihmeteltävää mutta ystäväni kysymykset miten/miksi/yms laittoivat hymyilyttämään. Vastasin tietysti parhaan kykyni mukaan.

Kun luola oli kuvattu ja todettu luolaksi, jatkoimme samoilua Mustavuoren metsikössä niitä mustikoita toivoen.

Oli päivä aurinkoinen, huoleton. Etsi kulkija polkujen, satoa metsän loppukesäisen.

Siinä maata tuijotellessa tuli juteltua ummet ja lammet niin jokapäiväisistä arkijutuista sinne syvällisiin tummiin vesiin. Terapiasessio suorastaan. Aina välillä löysimme mättähän joka oli aiemmilta poimijoilta jäänyt huomaamatta ja vähitellen ämpärin pohja alkoi peittyä.

Sormet mustikkaiset, merkkinä sadosta metsäisen.


Suunnilleen puolilleen sain miniämpärini kerättyä. Naitä nautti monta kertaa jäätelön kera.

Koska samoilumme oli kuljettanut meidät lähelle Vuosaarenhuippua, Vuosaaren sataman lähellä olevaa korkeaa näköalamäkeä, päätimme reissun lopuksi kivuta vielä sen korkeuksiin ihmettelemään.


perjantai 31. heinäkuuta 2015

Mustavuori - itä-Helsingin hiljainen aarreaitta

Lähiseutumatkailu/-seikkailu on usein yllättävää. Niin tälläkin kertaa. Kohteena Mustavuori ja erityisesti siellä olevat vanhat linnoitusrauniot, sekä luola josta olin lähinnä kuullut huhuja. Kyseisestä kohteesta retkipaikka.fi ei kertonut mitään. Aiemmin keväällä ostamani Pääkaupunkiseudun retkeilyopas kertoi paikan historiaa ja reittejä. Epäselväksi kuitenkin jäi esimerkiksi luolan tarkempi sijainti, ja siksi lähdin kaverin kanssa seikkailulle.

Suomen kesä toisti itseään, kuten niin monesti aiemminkin tänä vuonna, ja heti bussista noustuamme saimme kiskoa vettäpitävää ylle. Onneksi olimme molemmat varautuneet, eikä mokoman vuoksi tarvinnut alkaa perumaan reissua. Lähestyimme Mustavuoren aluetta Vuosaaren suunnalta jonka vuoksi jouduimme kävelemään pidemmästi kuin Mellunmäen suunnalta tultaessa, mutta se ei haitannut sillä siinähän sitä vaihtoi kuulumisia ja turinoi muutenvain kun haki oikeaa osoitetta.




Aina ei tarkennus osu mutta on sen verran lähellä että hyväksyn julkaisuun. :)







Päädyimme kiertämään vielä pidemmän kautta, mutta luontoa ihaillessa alkoi eteen vähitellen löytyä juoksuhautaa ja korsun paikkaa, joten toivo sen pääpalkinnon, eli luolan, löytymisesta pysyi yllä. Aiemmin mainittu retkeilyopas kertoo rakennelmien olevan osa Helsingin maalinnoitusta jonka rakentaminen on aloitettu 1900-luvun alussa, mutta joka jäi kesken Suomen itsenäistyttyä.



Kovin märkä olisi sotapoika jos tuola joutuisi väijymään. Kuvaaja: Heikki Kivijärvi

Kuvaaja: Heikki Kivijärvi








Niin se vain luonto löytää raon johon itsensä asettaa.


Ku ei ollu yksin liikenteessä niin sai ittensäki kuviin. Kuvaaja: Heikki Kivijärvi


Luolan suuaukon yläpuolinen näkymä.


Itse luola ja sen takaovi.

Pääsisäänkäynti.


Luola osoittautui paljon hienommaksi paikaksi kuin mitä olimme odottaneet. Yleensä kun puhutaan että jossain on luola, niin se on lopulta muutaman metrin maan sisään uppoava syvennös. Tämä olikin sitten ihan täysimittainen kallioon kaivettu onkalo. Läpimittaa arviolta 30 metriä. Siinä ääneen arvuuteltiin kaivauksen alkuperäistä käyttötarkoitusta. Nykyisen voitkin helposti arvata - luolasta ja sen ympäristöstä löytyi ties minkälaista romua jonka joku on jossain vaiheessa kokenut tarpeellisesti raahata metsään. Joku oli myös selvästi käyttänyt paikkaa hieman pidemmän aikaa tukikohtanaan: luolasta löytyi sänky, sille selvästi tehty paikka, uretaanilla "vahvistettu" kivimuuri ja sinnetänne aseteltuna tuikkuja jotka oli kaikki loppuunpoltettuja.

Kaikenkaikkiaan mielenkiintoinen paikka. Tänne luultavasti joutuu johdattamaan yhden jos toisenkin kaverin, kunhan ne kuulevat...




Emmekä edes olleet päivän ensimmäiset vieraat, joku oli tuonut päivän lehdenkin mukanaan:

Kuvaaja: Heikki Kivijärvi

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Kaupunkimatkailua

Kun muut ilakoivat keskustassa Pride-juhlissa niin minä päätin lähteä pyöräileemään. Reitti oli seuraavanlainen:

Kamppi - Lauttasaari - Keilaniemi - Lehtisaari - Meilahti - Hietaniemi - Kamppi = 28km

Pyöräillessäkään en pidä kiirettä, vaan etenen kevyttä hölkkävauhtia ja ihmettelen maisemia. Tuohon reissuun upposi mukavasti 3-4 tuntia. Ehdin ihmettelemään veneilijöitä, ruusupuskia, auringosta nauttijoita, mökkeilijöitä...

Eräs vaihto-oppilas kerran sanoi, että Suomessa kaikki kaupungit ovat ihan kuin joku olisi vain pudottanut ne taivaista keskelle metsää. Vaikka Helsinkiä olen mielikuvissani pitänyt melkoisena betonihelvettinä, niin kun vähän jaksaa harhailla niin täältäkin löytyy vaikka minkälaista puistoa ja metsäpalaa. Onneksi.

Lauttasaaren sillalta.

Merellinen Helsinki.


Kanuuna!

Post-It -taidetta.

Maisema.

Museossa varsin silmiinpistävää taidetta.

Helsingistä löytyy oikein mukavia reittejä.

maanantai 15. kesäkuuta 2015

Seikkailut jatkuu!

Päätinpäs sitten, että jatkan tänne kirjoittamista. En ole suinkaan lähdössä mihinkään maailmanvalloitusmatkalle, vaan ajattelin kertoilla ihan tavallisista metsäretkistä kotoisessa Suomessa.


Ensimmäisen retken kohteena oli itselle jo niin tutuksi käynyt Nuuksio. Nippelitietona mainittakoon, että Nuuksio on 53km2 kokoinen kansallispuisto Espoossa. Käytännössä tuo tarkoittaa että sen kävelee laidasta laitaan päivässä-parissa, riippuen vaeltelijan vauhdista ja määrätietoisuudesta. Nuuksiossa on polkuja ristiin rastiin loputtomuuksiin asti. Osa niistä on ns. valtaväyliä, joita muun muassa turistit kovasti käyttävät. Itse en näistä osuuksista saa irti oikein mitään, joten alueen tuntiessa suuntaan pienemmille ja vähemmän kuljetuille poluille kartan kanssa.

Retkelle lähtö oli harvinaisen extempore päähänpisto. Katselin säätä ja totesin että nyt! Kamat rinkkaan ja metsään! Lähtö oli varsin sähäkkä ja rinkkaan tuli sullottua mitä äkkiseltään tuli ajatelleeksi yön-kahden reissulla tarpeelliseksi. Onneksi eräkurssilla tuli sen verran monesti rinkka pakattua että perusvarustus löytyi kuin itsestään. Ainoa mitä piti hetki miettiä oli muonitus. Ottaakko kattilasta pakasterasiaan valmista sapuskaa jonka sitten vain lämmittää, vai mennäkkö pussiruualla. Päädyin pussiruokaan. Nam. Nopsaa Reittioppaasta bussilinjojen tarkistus ja menoksi. Mutta eihän se näin helppoa voi olla! VR:llä oli joku remppa käynnissä ja myöhästyin sen takia bussissa. Seuraavaa odoteltiinkin sitten puoli tuntia. Mutta eihän metsänkävijällä saa olla kiire! Ei metsässä mutta kun metsään pitäisi päästä jo!

Nousin bussista ja pääsin viimein askeltamaan omaa rauhaa kohti. Kävin kevättalvella erään epäonnisen lumikenkäreissun ja päätin nyt kulkea samalla seudulla, joten alkupätkä oli varsin tuttu. Alkumatkasta tuli otettua askelia vähän turhankin nopsaan, kun halusin jättää tien tomun ja metelin äkkiä taakseni, mutta kohta jo huomasin hiljaa hyräileväni ja askeleen jo rauhoittuneen. 




Istahdin hetkeksi auringon lämmittämälle kalliolle ihailemaan maisemaa ja imemään luontoa sisuksiini. Tuntui hyvältä. Kauaa ei kuitenkaan voinut pällistellä, sillä halusin erään tietyn järven rantaan yöksi ja matkaa oli vielä.


Pitkospuut auttavat märemmillä osuuksilla.

Polku metsässä. Tuolla jossain näin jäniksenkin loikkivan.

Nuuksiossa kännykät toimivat ja yhteydet pelaavat, joten jos haluaa olla täysin rauhassa pitää tekniikka sammuttaa kokonaan. Minä en näin tehnyt ja se kostautui: puhelin isäni kanssa puhelimessa ja tallustelin menemään. Minun piti kiertää eräs järvi lännestä, mutta puhelun loputtua huomasin olevani pitkästi idän puolella. Ei auttanut kuin palata ja marmattaa mielessään omaa hajamielisyyttään.


Joku oli jättänyt kasan.


Nuuksion maasto on hyvin vaihtelevaa, aina soista korkeisiin kallioihin.

Ilta-aurinko alkoi olla jo melko matalalla kun saavuin haluamalleni järvelle. Olin päättänyt haluavani nähdä auringonlaskun, joten suuntasin järven itäreunalle. Löysin nopeasti mukavan niemennokan johon asettua. Ruoka lämpiämään ja teltan pystytykseen. Päivä oli ollut yllättävän lämmin ja olin hikoillutkin, joten ajattelin että kävisin virkistävällä iltauinnilla sillä aikaa kun vesi kiehuu, mutta lopulta jänistin, enkä tehnyt muuta kuin kahlasin nilkkavesissä. Syötyäni ja hotellini rakennettua istuskelin nuotiopaikalla hetken mutta kesän ensimmäiset hyttyset olivat löytäneet hikisen kulkijan ja iskivät sellaisella armeijalla päälle että pakenin teltan sisuksiin vikisemään kohtaloani. Siinä sitten ihmettelin surinaa ja ininää ja koko auringonlaskukin jäi näkemättä. Lopulta metsä hiljeni, hämärä laskeutui, lentokoneet lopettivat ylilentonsa ja metsänkävijäkin nukahti.

Viiden tähden hotelli. Kaikki ne mukavuudet jotka olet itse jaksanut kantaa mukanasi.

Metsässä aamu alkaa varhain. Ensimmäisen kerran taisin vilkaista kelloa viiden aikaan. Äkkiä makuupussia enemmän silmille ja lisää unta. Muutaman tunnin pyörimisen jälkeen päätin luovuttaa ja nousta haistelemaan uutta aamua. Ilma oli loistava, mutta leiripaikkani valinta kostautui toistamiseen. Ei riittänyt etten nähnyt auringonlaskua, mutta en myöskään päässyt nauttimaan aamuauringon lämmittävistä säteistä, jotka nyt jäivät jonnekkin metsän puiden oksiin. Ihan rannassa oli kaistale johon paistoi, joten söin aamupalani seisaaltaan. Siinä mussuttaessani silmiini osui jokin iso tumma taivaalla. Juoksin hakemaan kiikareita mutta palatessani en enää onnistunut paikallistamaan lintua. Jatkoin mutustelua ja tähyilin taivaalle toivoen uutta havaintoa. Ehdin jo luovuttaa ja viedä kiikaritkin pois kunnes näin tumman hahmon uudestaan: "jokin iso haukka" on paras arvioni. Iso petolintu kuitenkin.



Leirin purku ja tassua toisen eteen. Tälle päivälle oli kaksi mahdollisuutta: joko jatkan pidemmän kautta ja olen toisenkin yön, tai sitten mutkittelen itseni bussipysäkille ja kotiin. Olin illalla teltassa makoillessa tutkinut karttaa ja miettinyt mahdollisia reittejä. Mitään en kuitenkaan ollut varsinaisesti päättänyt, vaan annoin jalkojen viedä.

Kaatunut puu loi kaarisillan kallion päälle.

Jo edellisenä päivänä olin onnistunut yllättämään pari oravaa ja sama näytti jatkuvan nytkin. Ilmeisesti kuljeskelin niin hiljaisesti ja rauhallisesti etteivät kurret omilta puuhiltaan huomanneet minua kuin vasta ollessani lähes kosketusetäisyydellä. Siitä ne sitten rääkäisyn saattelemana ampaisivat puun latvaa kohti ja jäivät korkeuksista tuijottelemaan että mikä siihen oikein tulikaan. Tapahtuma oli niin huvittava että muutamalta tupsukorvalta pyysin ihan ääneen anteeksi häiriötä, samalla naureskellen.

Siinä ajatuksissani kävellessä huomasin että olin jättänyt kääntymättä polunristeyksessä ja suuntani olevan bussipysäkkiä kohti. Otin vielä pari kertaa kartan tarkasteluun ja totesin tulleeni jo niin lähelle sivistystä että sama käydä kotona ja tulla toisella kertaa jatkamaan. Mutta loppumatkan päätin kuitenkin mutkitella erinäisiä pikkupolkuja, enkä suinkaan mennä suorinta reittiä. Matkalta löytyi mm. yllä oleva kaatunut "kaarisilta". 

Ovi maahisen kotiin.

Ensimmäiset ihmiset tulivat vastaan oltuani ihan Solvallan urheiluopiston nurkilla. Joukko nuoria käveli pururataa ja popitti musiikkia. Metsä oli virallisesti jäänyt taakseni.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Kotona!!

Tuodaanpa päätökseen tämä saaga: nyt oon onnellisesti kotona. Ja siis oikeasti todella onnellisesti. Kyllä siinä silmäkulmat kostu ku istuin taksiin ja hurautin kotiin. Sitähän sanotaan että ku käy maailmalla niin ymmärtää antaa arvoa kodille. Tämä reissu on ainaki mun kohalla syventäny mun rakkautta Suomea kohtaan. Enkä tarkota että ois ollu huono reissu tai että en ois tykänny olla tuolla, vaan enemmänki että se tunne että kuuluu johonkin paikkaan, on vahvistunut. Ja minä kuulun Suomeen. :)

Nyt oon ehtiny jo vähä rentoutua. Laukku on räjäytetty lattialle ja postit on käyty läpi. Nyt vielä ruokaa kaupasta ja arkeen paluu voi alkaa. Toivottavasti sinä oot nauttinu tämän "päiväkirjan" lukemisesta, ja toivottavasti minä oon pystyny ees vähä välittään niitä kokemuksia mitä oon kohdannu. Tämä on nyt toistaiseksi tässä. Kiitos ja näkemiin. :)